Job 7 FB92

1. Eikö ihmisen osana maan päällä ole työ ja vaiva? Eikö hän ole kuin palkkalainen, joka tekee raskaita päivätöitä?

2. Hän on kuin orja, joka kaipaa paahteesta varjoon, kuin päivätyöläinen, joka odottaa palkkaansa.

3. Perinnökseni olen saanut pettymysten kuukausia, ahdistuksen yöt ovat olleet minun osani.

4. Kun menen nukkumaan, minä ajattelen: »Milloin voin nousta?» Yö kuluu vitkaan, kääntyilen levottomana aamunkoittoon asti.

5. Ruvet ja madot peittävät ruumiini, minun nahkani halkeilee ja märkii.

6. Kuin kutojan sukkula kiitävät päiväni: ne päättyvät, kun lanka loppuu.

7. Ajattele minun elämääni: se on vain henkäys. Silmäni eivät enää näe onnen päivää.

8. Sinä näet minut nyt, mutta kohta et enää näe. Kun katsahdat minuun, minua ei ole.

9. Pilvi hajoaa, haihtuu tyhjiin. Tuonelaan mennyt ei tule takaisin.

10. Hän ei kotiinsa palaa, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

11. Nyt en enää pidättele kieltäni. Minun sisintäni ahdistaa, minä puhun. Olen katkera ja huudan tuskani julki.

12. Olenko meren hirviö, olenko minä meri itse, kun panet minulle noin vahvat vartijat?

13. Minä ajattelin: »Vuoteeni suo minulle lohdun, uni huojentaa tuskani.»

14. Mutta sinä säikytät minua unikuvilla, panet yön painajaiset minua ahdistamaan.

15. Mieluummin tahdon kuolla, nääntyä hengiltä, kuin kärsiä tätä tuskaa!

16. Olen saanut tarpeekseni! Enhän kuitenkaan elä ikuisesti. Päästä jo irti! Minun elämäni on häipyvä henkäys.

17. Mikä on ihminen, kun pidät häntä noin tärkeänä ja alati valvot häntä?

18. Aamu aamulta sinä vaadit hänet tilille, joka hetki sinä häntä tutkit.

19. Etkö voisi hetkeksi kääntää katsettasi pois? Etkö edes siksi aikaa, että saisin rauhassa nielaista sylkeni?

20. Jos olenkin tehnyt syntiä, en kai minä sinulle ole vahinkoa tehnyt, sinä ihmisen vaanija? Miksi olet ottanut minut maalitauluksesi, miksi noin kovin kannat minusta huolta?

21. Miksi et jo anna anteeksi, mitä olen rikkonut, miksi et ota pois syntiäni? Pian minä muutun maaksi. Kun katsahdat minuun, minua ei enää ole.